Lill-Ingåla (in Finnish)

"Kapea polku erkanee soratien varresta, alussa se on hyvin huomaamaton mutta pienen nousun jälkeen se laajenee polkujen verkostoksi joka halkoo kaunista männikköä entisen hiekkakuopan laidalla. Polku päättyy Kauniaistentielle, jossa joutuu loikkaamaan ojan yli. Metsässä lojuu romua siellä täällä, tyhjiä pulloja ja muuta roskaa, mutta se tuoksuu metsältä. Joskus talvisin hiihdämme saman metsikön poikki matkalla isovanhempieni luokse.

Ylläkirjatut ensimmäiset muistikuvani Lill-Ingålasta palautuvat lapsuuteni aikaan

1970-luvun alkuvuosille. Isoisälläni oli tapana hakea hiekoitushiekkaa polun laidassa sijaitsevasta pienestä omasta hiekkamontusta, jonka aurinko paljasti ensimmäisenä joka kevät. Hiekka oli hienoa, keltaista hiekkarantahiekkaa eikä se soveltunut kovin hyvin hiekoitukseen.

Vuosia myöhemmin opiskellessani arkeologiaa Helsingin Yliopistossa tapanani oli usein, luentojen jälkeen, käväistä Museoviraston arkistossa tutkimassa vanhoja arkeologisia kaivaus- ja inventointikertomuksia. Koska asuin Espoon Viherlaaksossa päätin etsiä käsiini lähimmän esihistoriallisen muinaisjäännöksen. Hämmästykseni oli suuri, lähin tunnettu kivikautinen asuinpaikka sijaitsi vain kivenheiton päässä isovanhempieni talosta.

Paikan oli löytänyt arkeologi Matti Huurre samana kesänä jolloin synnyin (1962). Paikan nimeksi Huurre oli antanut Lill-Ingåla. Soitin löydöstä innostuneena isoäidilleni ja kerroin hänelle asiasta. Isoäitini muisti hämärästi jonkun miehen käyneen heillä kertomassa, että hiekkakuopan laidassa näkyi ”kulttuurimaata”. Sana ”kulttuurimaa” oli huvittanut isoäitiäni suuresti. Miten muka hiekassa voi olla kulttuuria? Isoisäni oli tapahtumasta innostuneena kerännyt pellolltaan mielenkiintoisen muotoisia kiviä ämpärikaupalla, mutta myöhemmin (ilmeisesti isoäitini käskystä) kumonnut ”kivikautiset esineensä” salaojaan.

Arkeologiset kaivaukset

Vasta vuonna 2006 tutkittuani kymmeniä erilaisia muinaisjäännöksiä ympäri Suomen yli kahden vuosikymmenen ajan, päätin tarttua toimeen. Lapsuuteni kivikautinen asuinpaikka oli vieläkin tutkimatta.

Matti Huurteen kvartsi-iskoksista koostuvat löydöt vuodelta 1962 olivat tietenkin varsin vaatimattomat. Tiedossa oli, jo ennen kaivausta, sekin tosiseikka että hiekanotto oli tuhonnut asuinpaikan lähes kokonaan. Tästä huolimatta sormeni syyhysivät. Tämä paikka oli osa lapsuuttani ja isovanhempieni ja isäni elämää. Olimmehan kaikki autuaan tietämättöminä kävelleet ja hiihtäneet paikan yli lukemattomia kertoja, nyt olisi aika kurkistaa turpeen alle.

Arkeologian harrastajat Ango ry:n sekä Espoon kaupunginmuseon lähdettyä hankkeeseen mukaan ja Museoviraston myönnettyä kaivausluvan kaivamaan päästiin heinäkuussa 2006.

Kaivausta jatkettiin vielä kesällä 2007 ja yhteensä asuinpaikkaa tutkittiin kauniissa kesäsäässä  reilun kahden viikon ajan."

Jan Fast (part of article)

2010