The story of "Lill-Ingåla" (in Finnish) to be continued

Lill-Ingåla, varhainen kivikautinen asuinpaikka Espoon Viherlaaksossa

Jan Fast

Unohdettu asuinpaikka

Kapea polku erkanee soratien varresta, alussa se on hyvin huomaamaton mutta pienen nousun jälkeen se laajenee polkujen verkostoksi joka halkoo kaunista männikköä entisen hiekkakuopan laidalla. Polku päättyy Kauniaistentielle, jossa joutuu loikkaamaan ojan yli. Metsässä lojuu romua siellä täällä, tyhjiä pulloja ja muuta roskaa, mutta se tuoksuu metsältä. Joskus talvisin hiihdämme saman metsikön poikki matkalla isovanhempieni luokse.

Ylläkirjatut ensimmäiset muistikuvani Lill-Ingålasta palautuvat lapsuuteni aikaan

1970-luvun alkuvuosille. Isoisälläni oli tapana hakea hiekoitushiekkaa polun laidassa sijaitsevasta pienestä omasta hiekkamontusta, jonka aurinko paljasti ensimmäisenä joka kevät. Hiekka oli hienoa, keltaista hiekkarantahiekkaa eikä se soveltunut kovin hyvin hiekoitukseen.

Vuosia myöhemmin opiskellessani arkeologiaa Helsingin Yliopistossa tapanani oli usein, luentojen jälkeen, käväistä Museoviraston arkistossa tutkimassa vanhoja arkeologisia kaivaus- ja inventointikertomuksia. Koska asuin Espoon Viherlaaksossa päätin etsiä käsiini lähimmän esihistoriallisen muinaisjäännöksen. Hämmästykseni oli suuri, lähin tunnettu kivikautinen asuinpaikka sijaitsi vain kivenheiton päässä isovanhempieni talosta.

Paikan oli löytänyt arkeologi Matti Huurre samana kesänä jolloin synnyin (1962). Paikan nimeksi Huurre oli antanut Lill-Ingåla. Soitin löydöstä innostuneena isoäidilleni ja kerroin hänelle asiasta. Isoäitini muisti hämärästi jonkun miehen käyneen heillä kertomassa, että hiekkakuopan laidassa näkyi ”kulttuurimaata”. Sana ”kulttuurimaa” oli huvittanut isoäitiäni suuresti. Miten muka hiekassa voi olla kulttuuria? Isoisäni oli tapahtumasta innostuneena kerännyt pellolltaan mielenkiintoisen muotoisia kiviä ämpärikaupalla, mutta myöhemmin (ilmeisesti isoäitini käskystä) kumonnut ”kivikautiset esineensä” salaojaan.

Arkeologiset kaivaukset

Vasta vuonna 2006 tutkittuani kymmeniä erilaisia muinaisjäännöksiä ympäri Suomen yli kahden vuosikymmenen ajan, päätin tarttua toimeen. Lapsuuteni kivikautinen asuinpaikka oli vieläkin tutkimatta.

Matti Huurteen kvartsi-iskoksista koostuvat löydöt vuodelta 1962 olivat tietenkin varsin vaatimattomat. Tiedossa oli, jo ennen kaivausta, sekin tosiseikka että hiekanotto oli tuhonnut asuinpaikan lähes kokonaan. Tästä huolimatta sormeni syyhysivät. Tämä paikka oli osa lapsuuttani ja isovanhempieni ja isäni elämää. Olimmehan kaikki autuaan tietämättöminä kävelleet ja hiihtäneet paikan yli lukemattomia kertoja, nyt olisi aika kurkistaa turpeen alle.

Arkeologian harrastajat Ango ry:n sekä Espoon kaupunginmuseon lähdettyä hankkeeseen mukaan ja Museoviraston myönnettyä kaivausluvan kaivamaan päästiin heinäkuussa 2006.

Kaivausta jatkettiin vielä kesällä 2007 ja yhteensä asuinpaikkaa tutkittiin kauniissa kesäsäässä  reilun kahden viikon ajan.

Löydöt

Ensimmäiset löydöt näkivät päivänvalon noin tunnin kaivamisen jälkeen ja iltapäivään mennessä asuinpaikan parhaiten säilynyt osa onnistuttiin paikantamaan metsärinteessä heikosti erottuvalle, etelään viettävälle tasanteelle, aivan entisen hiekkakuopan reunaan. Maaperä tällä kohtaa rinnettä koostui lähes lentohiekkamaisesta hienosta hiekasta. Asuinpaikka oli tuhansia vuosia sitten sijainnut etelään loivasti viettävällä hiekkarannalla ja muinaisrannan rantatörmä erottui vieläkin selvästi maastossa. Runsaslöytöisin paikka sijaitsi  kohdalla jossa lapsuuteni metsäpolku oli kulkenut ja jonka laidasta isoisäni haki hiekoitushiekkaa.

Seuraavina kaivauspäivinä keskityttiin esinelöytöjen tarkkaan talteenottoon. Kaikki kaivettu hiekka seulotiin hienosilmäisen 4 mm seulan läpi ja löydöt nypittiin talteen yksi kerrallaan. Enin osa löydöistä koostui sadoista teräväsärmäisistä valkoisista kvartsikiven kappaleista. Kivenpalaset eli ns. iskokset ovat jätettä, jota syntyi kun kivikauden ihmiset iskemällä valmistivat esineitä kuten nuolenkärkiä tästä kovasta ja helposti lohkeavasta kivilajista.

Toiseksi eniten kaivauksissa löytyi palaneiden luiden kappaleita. Luut ovat enimmäkseen hylkeenluita, mutta joukossa oli kuten yleensä  myös joitakin kalan ja linnun luita. Luut olivat säilyneet jouduttuaan nuotioon mikä oli muuttanut luiden kemiallista koostumusta. Hylje oli varhaisen kivikauden tärkeimpiä saaliseläimiä. Lill-Ingålan kivikautisen asuinpaikan sijainti, aivan muinaisen avomeren laidalla tuki muutenkin käsitystä, että kyseessä oli hylkeenpyytäjien leiripaikka.                   

                                                                                      

Ehjiä kiviesineitä löytyi kaivauksissa melko vähän, mikä on luonnollista asuinpaikan luonnetta ajateltaessa. Ehjät esineet olivat lähteneet paikalta pyyntimiesten mukana ja asuinpaikalle jääneet esineet olivat joko rikkimenneitä tai loppuun kuluneita. Löydetyt ehjät esineet olivat pääosin nahanmuokkaukseen käytettyjä kaapimia sekä luun ja puun muokkaamiseen käytettyjä kvartsiporan teriä ja -uurtimia. Useissa terävissä iskoksissa oli käyttöjälkiä, jotka kertovat niitä käytetyn veitsinä ja puun työstössä.

Muutamat löydetyt kvartsikappaleet lienevät ns. mikroliittejä. Mikroliitit ovat pienen pieniä äärettömän teräviä kvartsinpalasia joita on lisätty väkäsiksi esimerkiksi juuri hylkeenpyynnissä käytettyihin harppuunankärkiin varhaisella kivikaudella.

Tarkat korkeusmittaukset yhdessä esinelöytöjen valmistustekniikan kanssa varmistivat Viherlaakson Lill-Ingålan asuinpaikan olevan yksi toistaiseksi vanhimmista tunnetuista asuinpaikoista Espoossa. Asuinpaikan korkeus nykyisestä merenpinnasta on n. 40 m mikä maankohoamiskäyrän mukaan ajoittaisi muinaisrannan asuinpaikan ajalle noin 7000-7500 ennen ajanlaskua. Maasto asuinpaikan pohjoispuolella on ollut tundramaista ja ilmasto jääkauden jälkeen kylmempi kuin nykyään. Asuinpaikan käyttö jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Tanskan salmien avauduttua Ancylus järven merenpinta laski nopeasti asuinpaikan edustalla ja uusia asutukselle paremmin soveltuvia maa-alueita ilmestyi kuin tyhjästä. Lill-Ingålan pyyntimiehet eivät enää palaisi tutulle leiripaikalleen.

Kulttuurimaa

Lapsuuteni Lill-Ingålan kivikautinen asuinpaikka oli heinäkuussa 2007 pääpiirteissään tutkittu, vaikka pieni osa asuinpaikan parhaiten säilynyttä osaa säästettiinkin tulevia arkeologeja varten. Asuinpaikka oli nyt ajoitettu ja sen säilynyt osa kartoitettu ja suojeltu.

Kaivausten päätyttyä jäin kerran itsekseni ihmettelemään sitä miten asuinpaikan hienossa hiekassa paikkapaikoin, tuhansien vuosien jälkeen, erottui kivikautisten ihmisten nuotiotulien ja muun toiminnan värjäämiä maakerroksia. Värjäytyneet alueet olivat ruskean ja harmaanruskean sävyisiä, pääosin hiilipitoisia laikkuja muuten kirkkaankeltaisen hiekan joukossa. Kulttuurimaa… sitä nimitystä käytti arkeologi Matti Huurre kolleegoineen aikoinaan tästä ihmistoiminnan likaiseksi värjäämästä maakerroksen osasta.  Tätä nykyä sitä sanotaan likamaaksi. Katsellessani kaivamisesta likaisia käsiäni ajattelin, että uusi sanonta varmaan olisi ollut kuvaavampi myös isoäitini mielestä.

http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/mjreki/read/asp/r_kohde_kooste.aspx?KOHDE_ID=49010069