Lill-Ingåla, varhainen kivikautinen asuinpaikka Espoon
Viherlaaksossa
Jan Fast
Unohdettu asuinpaikka
Kapea polku erkanee soratien varresta, alussa se on hyvin
huomaamaton mutta pienen nousun jälkeen se laajenee polkujen verkostoksi joka
halkoo kaunista männikköä entisen hiekkakuopan laidalla. Polku päättyy
Kauniaistentielle, jossa joutuu loikkaamaan ojan yli. Metsässä lojuu romua
siellä täällä, tyhjiä pulloja ja muuta roskaa, mutta se tuoksuu metsältä.
Joskus talvisin hiihdämme saman metsikön poikki matkalla isovanhempieni luokse.
Ylläkirjatut ensimmäiset muistikuvani Lill-Ingålasta
palautuvat lapsuuteni aikaan
1970-luvun alkuvuosille. Isoisälläni oli tapana hakea
hiekoitushiekkaa polun laidassa sijaitsevasta pienestä omasta hiekkamontusta,
jonka aurinko paljasti ensimmäisenä joka kevät. Hiekka oli hienoa, keltaista
hiekkarantahiekkaa eikä se soveltunut kovin hyvin hiekoitukseen.
Vuosia myöhemmin opiskellessani arkeologiaa Helsingin
Yliopistossa tapanani oli usein, luentojen jälkeen, käväistä Museoviraston
arkistossa tutkimassa vanhoja arkeologisia kaivaus- ja inventointikertomuksia.
Koska asuin Espoon Viherlaaksossa päätin etsiä käsiini lähimmän
esihistoriallisen muinaisjäännöksen. Hämmästykseni oli suuri, lähin tunnettu
kivikautinen asuinpaikka sijaitsi vain kivenheiton päässä isovanhempieni
talosta.
Paikan oli löytänyt arkeologi Matti Huurre samana kesänä
jolloin synnyin (1962). Paikan nimeksi Huurre oli antanut Lill-Ingåla. Soitin
löydöstä innostuneena isoäidilleni ja kerroin hänelle asiasta. Isoäitini muisti
hämärästi jonkun miehen käyneen heillä kertomassa, että hiekkakuopan laidassa
näkyi ”kulttuurimaata”. Sana ”kulttuurimaa” oli huvittanut isoäitiäni suuresti.
Miten muka hiekassa voi olla kulttuuria? Isoisäni oli tapahtumasta innostuneena
kerännyt pellolltaan mielenkiintoisen muotoisia kiviä ämpärikaupalla, mutta
myöhemmin (ilmeisesti isoäitini käskystä) kumonnut ”kivikautiset esineensä”
salaojaan.
Arkeologiset
kaivaukset
Vasta vuonna 2006 tutkittuani kymmeniä erilaisia
muinaisjäännöksiä ympäri Suomen yli kahden vuosikymmenen ajan, päätin tarttua
toimeen. Lapsuuteni kivikautinen asuinpaikka oli vieläkin tutkimatta.
Matti Huurteen kvartsi-iskoksista koostuvat löydöt vuodelta
1962 olivat tietenkin varsin vaatimattomat. Tiedossa oli, jo ennen kaivausta,
sekin tosiseikka että hiekanotto oli tuhonnut asuinpaikan lähes kokonaan. Tästä
huolimatta sormeni syyhysivät. Tämä paikka oli osa lapsuuttani ja
isovanhempieni ja isäni elämää. Olimmehan kaikki autuaan tietämättöminä
kävelleet ja hiihtäneet paikan yli lukemattomia kertoja, nyt olisi aika
kurkistaa turpeen alle.
Arkeologian harrastajat Ango ry:n sekä Espoon
kaupunginmuseon lähdettyä hankkeeseen mukaan ja Museoviraston myönnettyä
kaivausluvan kaivamaan päästiin heinäkuussa 2006.
Kaivausta jatkettiin vielä kesällä 2007 ja yhteensä
asuinpaikkaa tutkittiin kauniissa kesäsäässä
reilun kahden viikon ajan.
Löydöt
Ensimmäiset löydöt näkivät päivänvalon noin tunnin
kaivamisen jälkeen ja iltapäivään mennessä asuinpaikan parhaiten säilynyt osa
onnistuttiin paikantamaan metsärinteessä heikosti erottuvalle, etelään
viettävälle tasanteelle, aivan entisen hiekkakuopan reunaan. Maaperä tällä
kohtaa rinnettä koostui lähes lentohiekkamaisesta hienosta hiekasta.
Asuinpaikka oli tuhansia vuosia sitten sijainnut etelään loivasti viettävällä
hiekkarannalla ja muinaisrannan rantatörmä erottui vieläkin selvästi maastossa.
Runsaslöytöisin paikka sijaitsi kohdalla
jossa lapsuuteni metsäpolku oli kulkenut ja jonka laidasta isoisäni haki
hiekoitushiekkaa.
Seuraavina kaivauspäivinä keskityttiin esinelöytöjen
tarkkaan talteenottoon. Kaikki kaivettu hiekka seulotiin hienosilmäisen 4 mm
seulan läpi ja löydöt nypittiin talteen yksi kerrallaan. Enin osa löydöistä
koostui sadoista teräväsärmäisistä valkoisista kvartsikiven kappaleista.
Kivenpalaset eli ns. iskokset ovat jätettä, jota syntyi kun kivikauden ihmiset
iskemällä valmistivat esineitä kuten nuolenkärkiä tästä kovasta ja helposti
lohkeavasta kivilajista.
Toiseksi eniten kaivauksissa löytyi palaneiden luiden
kappaleita. Luut ovat enimmäkseen hylkeenluita, mutta joukossa oli kuten
yleensä myös joitakin kalan ja linnun
luita. Luut olivat säilyneet jouduttuaan nuotioon mikä oli muuttanut luiden
kemiallista koostumusta. Hylje oli varhaisen kivikauden tärkeimpiä saaliseläimiä.
Lill-Ingålan kivikautisen asuinpaikan sijainti, aivan muinaisen avomeren
laidalla tuki muutenkin käsitystä, että kyseessä oli hylkeenpyytäjien
leiripaikka.
Ehjiä kiviesineitä löytyi kaivauksissa melko vähän, mikä on
luonnollista asuinpaikan luonnetta ajateltaessa. Ehjät esineet olivat lähteneet
paikalta pyyntimiesten mukana ja asuinpaikalle jääneet esineet olivat joko
rikkimenneitä tai loppuun kuluneita. Löydetyt ehjät esineet olivat pääosin
nahanmuokkaukseen käytettyjä kaapimia sekä luun ja puun muokkaamiseen
käytettyjä kvartsiporan teriä ja -uurtimia. Useissa terävissä iskoksissa oli
käyttöjälkiä, jotka kertovat niitä käytetyn veitsinä ja puun työstössä.
Muutamat löydetyt kvartsikappaleet lienevät ns.
mikroliittejä. Mikroliitit ovat pienen pieniä äärettömän teräviä
kvartsinpalasia joita on lisätty väkäsiksi esimerkiksi juuri hylkeenpyynnissä
käytettyihin harppuunankärkiin varhaisella kivikaudella.
Tarkat korkeusmittaukset yhdessä esinelöytöjen
valmistustekniikan kanssa varmistivat Viherlaakson Lill-Ingålan asuinpaikan
olevan yksi toistaiseksi vanhimmista tunnetuista asuinpaikoista Espoossa.
Asuinpaikan korkeus nykyisestä merenpinnasta on n. 40 m mikä maankohoamiskäyrän
mukaan ajoittaisi muinaisrannan asuinpaikan ajalle noin 7000-7500 ennen ajanlaskua.
Maasto asuinpaikan pohjoispuolella on ollut tundramaista ja ilmasto jääkauden
jälkeen kylmempi kuin nykyään. Asuinpaikan käyttö jäi kuitenkin
lyhytaikaiseksi. Tanskan salmien avauduttua Ancylus järven merenpinta laski
nopeasti asuinpaikan edustalla ja uusia asutukselle paremmin soveltuvia
maa-alueita ilmestyi kuin tyhjästä. Lill-Ingålan pyyntimiehet eivät enää
palaisi tutulle leiripaikalleen.
Kulttuurimaa
Lapsuuteni Lill-Ingålan kivikautinen asuinpaikka oli
heinäkuussa 2007 pääpiirteissään tutkittu, vaikka pieni osa asuinpaikan
parhaiten säilynyttä osaa säästettiinkin tulevia arkeologeja varten.
Asuinpaikka oli nyt ajoitettu ja sen säilynyt osa kartoitettu ja suojeltu.
Kaivausten päätyttyä jäin kerran itsekseni ihmettelemään
sitä miten asuinpaikan hienossa hiekassa paikkapaikoin, tuhansien vuosien
jälkeen, erottui kivikautisten ihmisten nuotiotulien ja muun toiminnan
värjäämiä maakerroksia. Värjäytyneet alueet olivat ruskean ja harmaanruskean
sävyisiä, pääosin hiilipitoisia laikkuja muuten kirkkaankeltaisen hiekan
joukossa. Kulttuurimaa… sitä nimitystä käytti arkeologi Matti Huurre
kolleegoineen aikoinaan tästä ihmistoiminnan likaiseksi värjäämästä
maakerroksen osasta. Tätä nykyä sitä
sanotaan likamaaksi. Katsellessani kaivamisesta likaisia käsiäni ajattelin,
että uusi sanonta varmaan olisi ollut kuvaavampi myös isoäitini mielestä.
No comments:
Post a Comment
Note: only a member of this blog may post a comment.